Miten tieto geeniperimästä vaikuttaa ihmisen identiteettiin? Onko lahjasukusolu- tai adoptiotaustalla merkitystä lapselle? Ovumian psykologi Mirka Paavilainen selittää asiaa omiin kokemuksiinsa peilaten:
Minulla on isäni silmät, sellaiset aika pienet ja sikkuraiset. Kulmakarvani ovat yllättävän tummat, ja ne olen saanut äidiltäni. Ruumiinrakenteeltani olen kuin äidin äitini, ja kävelenkin kuulemma ihan samanlailla, tomerasti käsi sivulla vispaten.
Maata järisyttävän nauruni ja sosiaalisen vilkkauteni lienen perinyt isältäni, mutta äidin puolen karjalaisilla juurilla saattaa olla myös osuutta asiaan. Isääni saanen syyttää siitä, että vatsani ei kestä suodatinkahvia, sillä hän kärsi samasta epäsuomalaisesta vaivasta, kun taas äitini kontolle sälytän sen, että olen hänen tapaansa toivottoman aamu-uninen ja herääminen uuteen päivään kestää aina suhteettoman kauan.
Mutta mitäs sitten? Kaikillahan meillä on omat sukuvikamme, geneettinen kuormamme ja enemmän tai vähemmän suotuisa verenperintömme. Miksi mietin moisia?
Puntaroin sukuni geeniperimästä saamani tiedon vaikutusta minäkuvaani kahdestakin syystä. Ensinnäkin se kiinnostaa minua adoptiovanhempana. Lapseni ovat siis omiani, mutta heillä ei ole minun geenejäni. Kasvatan jälkeläisiä, jotka eivät voi muodostaa minäkuvaansa heijastaen havaintoja itsestään minuun tai puolisooni, muihin sukulaisiin tai aiempiin sukupolviin niin vahvasti kuin ihmiset yleensä tekevät. Lapseni ovat sellaisia kuin ovat minun ja muiden sukulaistensa geeneistä riippumatta.
Minä en voi koskaan täysin tietää, miltä tämä lapsistani tuntuu, koska itselläni ei ole vastaavanlaista kokemusta. Voin vain yrittää pitää mielessä tämän eron heidän ja omien taustojeni välillä, kunnioittaa heidän kokemustaan ja tukea heitä asiassa kysellen, kuunnellen ja keskustellen.
Identiteetin rakentuminen suvun geneettisten tarinoiden valossa kiinnostaa minua myös ammatillisesti, sillä tapaan työssäni lapsettomuusklinikan psykologina lahjasukusoluhoitoja suunnittelevia asiakkaita.
Vuosittain Suomessa syntyy kolmisensataa lahjasukusolujen avulla alkunsa saanutta lasta. Osa lapsista syntyy pareille, joista toisen osapuolen toimimattomat sukusolut on korvattu lahjoitetuilla soluilla. Luovutettujen siittiöiden avulla lapsia saavat myös naisparit sekä itselliset naiset. Lahja-alkiohoidot taas ovat hieman harvinaisempi mutta yhtälailla tarpeellinen hoitomuoto osalle lasta toivovista, joilta puuttuvat sekä toimivat siittiöt että munasolut rakennusaineiksi vauvan tekoon.
Lahjasoluhoitojen yleistyminen viime vuosina heijastelee todennäköisesti sitä, että vanhemmuus osataan yhä selkeämmin erottaa geneettisestä linkittymisestä toiseen ihmiseen. Geenit eivät tee ketään vanhemmaksi vaan hoiva ja rakkaus, sanotaan. Yhä useampi vanhemmuutta toivova lähteekin lahjasoluhoitoihin luottavaisin mielin, tiedostaen että geneettisen yhteyden puuttuminen lapseen ei kuitenkaan vaikuta vanhemmuuden kokemukseen tai laatuun.
Vanhemmuuden riippumattomuus geeneistä ei kuitenkaan tee geneettistä perimää merkityksettömäksi asiaksi, kuten alun pohdintani omasta geenipoolistani ehkä valottaa. Tieto omasta geneettisestä taustasta auttaa kuitenkin ihmistä rakentamaan tarinaa itsestään yksilönä, ja kyseisen tiedon puuttuminen voi hämmentää, mietityttää tai harmittaa. Sekin on toki mahdollista, että tieto omasta geneettisestä taustasta tai kyseisen tiedon puute ei kiinnosta yhtään. Niin erilaisia yksilöitä me tässäkin asiassa olemme.
Oleellista on kuitenkin se, että vaihtoehtoisia reittejä vanhemmiksi tulleet isät ja äidit tiedostavat, että vaikka omalla geeniperimällä ei välttämättä ole heille itselleen kovin suurta merkitystä, niin heidän lapsilleen asia voi kuitenkin olla merkityksellinen ja lapset voivat näiltä osin tarvita erityistä tukea oman identiteettinsä rakentamisessa.
