Lapsettomuus on salattu suru. Se on murhe, pelko ja huoli, jota ei mielellään näytetä muille. Lapsettomuus on suru, jota ei ehkä saisi olla. Sille ei tunteena koeta olevan niin suurta oikeutusta kuin monelle muulle menetykselle, takaiskulle tai vaikeudelle.
Usein kuulen lapsettomuudesta kärsivän vastaanotollani sanovan, että ei näin pahalta kai saisi tuntua, kun eihän kukaan ole kuollut. Tai että lapseton ei ymmärrä, miksi reagoi niin voimakkaasti, kun kaikki muut asiat ovat elämässä ihan hyvin, mutta lasta ei vaan kuulu. Pitäisi nauttia, ottaa ilo irti niistä asioista mitä on saanut, panostaa uraan/harrastuksiin/parisuhteeseen ja lopettaa rypeminen. Niin ja stressata ei saisi senkään takia, että lapsen saa kuulemma vasta siinä vaiheessa, kun tajuaa lopettaa yrittämisen.
Lapsettomuussurun näkymättömyys johtaa siihen, että siitä kärsivä alkaa torjua ja mitätöidä omaa kokemustaan ympäristön asettamien odotusten mukaisesti. Lapseton alkaa vältellä omia surun ja pelon tunteitaan, työntää niitä syrjemmälle tai tietoisesti kartella tilanteita, joissa vaikeita tunteita heräisi.
Yritykset hallita omia tunteita ovat kuitenkin tuomittuja epäonnistumaan: mitä lujemmin lapseton yrittää olla tuntematta, sitä voimakkaammin ja yllättävämmissä paikoissa suru puskee pintaan. Se iskee töissä kahvitunnilla, kun esikoistaan odottava työkaveri läväyttää esiin tuoreet ultrakuvat. Lähikaupassa missä saparopäinen lapsi huutaa äitiään ja ilahtuu hänet löytäessään. Tai kotiin palatessa, kun asunto yhtäkkiä tuntuu aavemaisen tyhjältä, ontolta ja hiljaiselta.
Surua ei pääse pakoon, vaikka lukkiutuisi kotiinsa, hukuttautuisi töihin tai jäädyttäisi päänsä pullollisella punaviiniä.
Kylmä psykologinen fakta on kuitenkin se, että surua ei pääse pakoon. Lapsettomuudesta kärsiviä helpottaa usein tieto siitä, että negatiiviset tunteet voimistuvat, jos niitä vastustelee, mutta ne yleensä myös helpottuvat sitä nopeammin, mitä avoimemmin niitä uskaltaa ottaa vastaan. Omaa suruaan voi siis säädellä järjestämällä sille aikaa ja tilaa ja ottamalla tunnetta vastaan.
Musertavalta tuntuvan surun vastaanottaminen voi tuntua järjenvastaiselta idealta, eikä siihen moni tästä syystä luontaisesti ryhdykään. Surun kanssa pidempään elävät oppivat kuitenkin huomaamaan, että vastustelu ei kannata ja uskaltautuvat pikkuhiljaa tutustumaan tunteeseensa, kukin omalla tavallaan.
Jollekin tunteen vastaanottaminen onnistuu parhaiten itkemällä kumppanin sylissä, toinen saa tunteesta kiinni terapian tai meditaation avulla, kolmas toivottaa tunteen tervetulleeksi tyhjän sylin messussa. Vaikutus on sama: kun luopuu kontrollista, voi huomata että sitä ei menettänytkään. Surukin on tunne, jonka kanssa voi olla ja elää.
