Olin aikeissa kirjoittaa lapsettomuuteen liittyvästä tunteiden vuoristoradasta. Ajattelin kuvailla, mitä tuntemuksia lasta toivovat kohtaavat kuukautiskierron eri vaiheissa, kun orastava toiveikkuus vaihtuu piinaavan odotuksen myötä usein pettymykseen, kun raskaustestiin ei piirrykään kahta viivaa. Jotain selviytymiskeinojakin olin ajatellut esitellä. En kuitenkaan päässyt kirjoitustyössä alkuun, sillä aloin empiä ja kyseenalaista itseäni.
Mitä hyötyä lapsettomille on siitä, että terapeutti kirjoittelee teoreettisia höpinöitä lapsettomuudesta? Mieleeni palasi väite, johon aina välillä törmään: Ammattilaiset eivät tiedä, mitä lapseton käy läpi, joten he eivät voi todella ymmärtää tai auttaa vaikeassa elämäntilanteessa. Vain saman kokenut vertainen voi todella ymmärtää lapsetonta. Hämmennyin.
Onneksi asia ei kuitenkaan ole niin yksiselitteinen, kuin äkkiseltään voisi kuvitella.
Lapsettomuus on valtavan yleistä. Nykyarvioiden mukaan liki joka viides pariskunta toivoo jossakin vaiheessa raskautta, joka ei kuitenkaan ota alkaakseen tai raskaudet eivät pääty elävän lapsen syntymään. Lapsettomuus on niin yleistä, että lapseton voi kohdata vertaisiaan missä tahansa, usein sitä itse tiedostamattaan, sillä kaikki eivät ymmärrettävästi halua kertoa asiasta ääneen. Vertaisia löytyy todennäköisesti työpaikoilta, harrastuksista tai sukulaisten ja ystävien joukosta. Vertaisia saattaa piileskellä myös lapsettomuusklinikan henkilökunnan joukossa.
Kyllä, lapsettomuus on niin yleistä, että moni hedelmöityshoitoalalla työskenteleväkin on kohdannut ongelman omassa elämässään. Minäkin olen.
Olen omakohtaisesti kokenut hoitoihin liittyvät tunnevaihtelut kihelmöivästä toiveikkuudesta suureen epäonnistumiseen ja suruun. Oman elämäni kautta saatan ymmärtää siis aiheesta jotain niissäkin hetkissä, joissa kirjaviisaus ja työkokemus uhkaavat loppua kesken. Tältä pohjalta saattaisin siis hyvinkin pystyä kirjoittamaan uskottavasti lapsettomuuden aiheuttamasta tunnevuoristoradasta ja siitä selviytymisestä. Mutta onko oma kokemus aina edellytys sille, että voi ymmärtää ja auttaa?
Minun mielestäni ei. Väitän pystyneeni työssäni auttamaan monia ihmisiä, jotka ovat elämässään kokeneet kauheuksia, joista minulla ei käytännössä ole minkäänlaista kokemusta. Mielen sisäisissä asioissa ei tarvitse olla käynyt saman kuopan pohjalla, missä apua tarvitseva on pystyäkseen auttamaan hänet ylös. Vertaisuus ei siis ole edellytys sille, että voi olla avuksi.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että vertaisuudessa on voimaa, kuten lapsettomien yhdistys Simpukkakin usein muistuttaa. Vertaiskokemusten lisäksi lapseton saattaa kuitenkin tarvita ammattilaisen, jolle kertoa niistäkin asioista, joista läheisille tai vertaisille ei pysty puhumaan tai joiden suhteen heidän auttamiskeinonsa loppuvat. Tällaisia asioita ovat usein oman epätoivon syvyys, raastavat häpeän ja kateuden kokemukset, päihdeongelmat, itsetuhoiset ajatukset, parisuhdeongelmat ja väkivaltakokemukset. Näissä asioissa vertaiskokemukset eivät yleensä riitä nostamaan lapsetonta tasaiselle maalle vaan tarvitaan ammattiauttajaa.
Ehkä minun siis kuitenkin kannattaa kirjoittaa lapsettomuuteen liittyvistä tunnekokemuksista ammattilaisen näkökulmasta ja niin kannattaa myös kollegoideni, vaikka omakohtaista kokemusta lapsettomuudesta ei olisikaan. Vertaisuus ja asiantuntijuus eivät sulje toisiaan pois, vaan yhdessä luovat pohjan, jolta vaikeassa elämäntilanteessa elävät voivat ponnistaa.
Kuva: freedigitalphotos.net
